Neljä syytä juhlia

Uskontojen  juhlilla on ainakin neljänlaisia merkityksiä, syitä.

Ensinnäkin juhlat ovat uskonnon oman teologisen ja filosofisen ajattelun vahvistamista. Juhlimalla tiettyä sisältöä, siitä tehdään ikään kuin totta, vakuuttaudutaan siitä ja sen merkityksestä.

Toisekseen juhlapäivät voivat olla pedagogisia tapahtumia, jolloin uskonnon sisältöjä opettaan ja havainnollistetaan tavallisille ihmisille. Lapset esimerkiksi oppivat leimautumaan uskontoon juhlien avulla, vaikka eivät aina juhlien tarkkoja sisältöjä ymmärtäisikään.  Juhlat ja niiden seremoniat ankkuroivat  ihmisten mieliin merkityksiä ja syvärakenteita.

Kolmanneksi uskontojen juhlat ovat yhteisöllisiä tapahtumia, joka tuo samoista ajatuksista ja uskomuksista vaikuttuneet ihmiset yhteen. Juhla tuo ihmisiä yhteen myös, vaikka he eivät järin uskonnollisia olisikaan. Yhteisö – laajimmillaan yhteiskunta – tekee itsenä näkyväksi juhlissaan.

Neljänneksi uskontojen juhlat ovat myös yksilöiden sekä heidän lähipiiriensä juhlia. Ne ovat tärkeitä arjen ja vuodenkierron rytmittäjiä. Myös yksilöllisten tapojen ja sisällönantojen merkitys voi korostua yleisen juhlaperinteen rinnalla.

11 + 2 vapaapäivää

Uskonnoilla on useita juhlapäiviä, mutta niiden asema on Suomessa  kiinni  uskonnon ja sen täkäläisten edustajien käytännön järjestelyistä. Yhteiskunta  ei tunnista pienten uskontojen juhlia tai ei ainakaan huomio niitä lainsäädännössä. Kristinusko (luterilaisuus) on tässä suhteessa erikoisasemassa historillisena valtauskontona.

Kirkkolain neljännen luvun kolmannen pykälän mukaan Suomessa on 11 kirkollista juhlapäivää – ja samalla vapaapäivää: joulupäivä, toinen joulupäivä, uudenvuodenpäivä, loppiainen, pitkäperjantai, pääsiäispäivä, toinen pääsiäispäivä, helatorstai, helluntai, juhannuspäivä ja pyhäinpäivä.

Kirkkolaissa todetaan lisäksi, että ”juhlapäivien aika määräytyy niin kuin läntisessä kristikunnassa vanhastaan on ollut tapana”. Tarkennuksena esitetään, että juhannuspäivää vietetään kesäkuun 19 päivää seuraavana lauantaina ja pyhäinpäivää lokakuun 30 päivää seuraavana lauantaina.

Tulilinjalla työmarkkinaneuvotteluissa ovat olleet erityisesti ns. arkipyhät eli loppiainen ja helatorstai. Ne on haluttu siirtää (kuten tapahtui jo kertaalleen vuosina 1973-1991) tai muuttaa palkattomiksi vapaapäiviksi.

Edellä lueteltujen päivien lisäksi Suomessa on kaksi yhteiskunnallista vapaapäivää, nimittäin itsenäisyyspäivä 6.12. ja vappupäivä 1.5. Näistä kirkossa juhlitaan itsenäisyyspäivää erillispyhänä, jolloin pidetään – alunperin valtiovallan toiveesta – jumalapalvelus. Vappua ei kirkko(käskirja) tunnista lainkaan, paitsi jos se sattuu sunnuntaiksi, niin asia saattaa tulla yksittäisen saarnan yhteydessä puheeksi.

Kolmen kalenterin koukussa

Olen viime päivinä selannut lävitse kolmea kalenteria. Niistä ensimmäinen kertoo valtaväestön eli luterilaisen kirkkovuoden juhlat ja erikoispyhät. Se on kovin tuttua tarinaa. Kirkkovuosi rytmittää meikäläistä elämänmenoa edelleen, vaikka juhlien merkitys usein haalistuu ja muiden uskontojen juhlat alkavat tulla tutummiksi – islam ehkä eniten. Esimerkiksi ramadanin alkaminen uutisoidaan meillä eri medioissa.

Sen sijaan vähemmälle huomiolle jäävät katolisen ja ortodoksisen kalenterien mukaiset juhlat vaikka näiden kirkkojen piirissä ne olisivat merkittäviä tapahtumia ja vapaapäiviä monissa maailman maissa.

Minulla on käytössäni Helsingin katolisen hiippakunnan (eli Suomen katolisen kirkon, vaikka he eivät itse tätä ilmaisu käytäkään) kalenterin mukainen Ordo sekä Suomen ortodoksinen kirkon Menologionin vielä julkaisematon käsikirjoitus – olen siitä kiitollinen. Ordo ja Menologion ovat paljolti samansisältöisiä. Viimeksi mainittu on laajempi ja siihen sisältyy Minea eli lista kunkin päivän teksteistä ja niihin liittyvistä muistopäivistä tai juhlista.

Varsinkin ortodoksinen ja katolinen kalenteri on sakeanaan pyhien ja pyhimysten muistopäivä ja juhlia. Heidän nimiään ja juhlien aiheita lukee lumoutuneena. Isot kirkot tarjoavat uskovaisilleen hengellisten muistamisten ja esikuvien tiheän verkoston, joka mahdollistaa niin yksityisen hartaudenharjoittamisen kuin yhteisen juhlinnan.

Luterilaisilla, ortodokseilla ja katolilaisilla on pääosin yhteisiä isoja kirkkovuoden juhlia, mutta erojakin löytyy niin sisällöllisissä painotuksissa kuin juhlien ajankohdan määräytymisessä. Katolilaisilla ja ortodokseilla on kummallakin myös omia juhlan aiheita, joita muissa kirkkokunnissa ei tunneta.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on noin 4 miljoonaa jäsentä, Suomen ortodoksien kirkon jäsenmäärä on noin 60 000, ja Suomen katoliseen kirkkoon kuuluu noin 14 000 henkeä.

 

Helatorstaita etsimässä

Helatorstai oli ja meni. Kävin silloin kirkossa ja hieman hämmästyin. Arkipyhä, jonka paikasta ja statuksesta kirkko oli pontevasti puhunut, näyttäytyi vähemmän juhlavana. Päivän uskonnollinen sisältö, Kristuksen taivaaseen astuminen, oli esille kuin ohimennen, ilman että sitä mitenkään sanallisesti avattiin.

Poikkeava tilanne Temppeliaukion kirkossa kuitenkin oli , sillä paikalla olevalla tavallista harvalukuisemmalle kirkkokansalle tarjottiin Urkumessu. Se tarkoitti että saarnan tilalla kuultiin Bachia ja monien virsien sijaa urkumusiikkia. Miellyttävä kokemus kaikkineen.

Helatorstaista ei saa laajojen kansanjoukkojen uskonnollista juhla tekemälläkään. Sen kalendaariset arvot ovat muualla. Myöskään helatorstain kansanuskomukset, sananlaskut tai hokemat eivät taida olla tätä päivää. Tulkoon kuitenkin dokumentoiduksi seuraava elävä ”ympyrähokema,” jota kuulen kotonakin silloin tällöin – vaimoni kun muistaa sen lapsuudesta yhä vielä ulkoa:

On aamu. Mikä aamu? Torstaiaamu. Mikä torstai? Helatorstai. Mikä hela? Puukon hela. Mikä puukko? Lahtipuukko. Mikä lahti? Lammaslahti. Mikä lammas? Musta lammas. Mikä musta? Pikimusta. Mikä piki? Suutarin piki. Mikä suutari? Kyläsuutari. Mikä kylä? Ruskokylä. Mikä rusko? Aamurusko. Mikä aamu? Torstaiaamu. Mikä torstai? Helatorstai…